Tänä vuonna minun on tarkoitus keskittyä tapaan lukea. Habit of reading. Lukemisen tottumukseen? Jotenkin vaikeasti suomentuu tuo. Minun tuli käytyä Super Reading -kurssi, joka opetti nopeaa lukemista (se vielä tiivistämättä tänne ohjeiksi). Suuresti en sen oppeja nyt päivittäisessä lukemisessa kuitenkaan jatkuvasti käytä, mutta olen yrittänyt pitää kiinni tavasta lukea. Ja uudenlaista iloa olen siihen löytänytkin. Tai pikemminkin vanhanlaista.

Niinkuin silloin ennen

Luin nuorena tosi paljon. En edes oikein osaa sanoa mitä se oli se nuorena. Ehkä neljännestä luokasta alkaen? Yläasteella paljon. Lukiossa? Minulla on sellainen tunne, että opiskelujen alkaessa oli yliopiston puolesta niin paljon luettavaa, että oman lukemisen määrä tippui radikaalisti, eikä oikein koskaan palannut. Joillain joululomilla, ehkä kesällä, muistan lukeneeni taas enemmän, mutta joka kerta tunne oli sellainen pieni voitto, “nyt taas sain itsestäni irti”.

Ja sellainen on tunne ollut pitkälti siitä saakka. Pitäisi olla töissä elinikäinen oppija, pitäisi lukea tuo hyväksi kehuttu kirja ja lapset ja kotityöt ja ja ja. TV-sarjojen helppous sohvalla.

Tunne siitä, miten internet jollain tavoin rikkoi kyvyn keskittyä. Ennen kirjat imivät vahvemmin mukaansa, mutta selailu ja netin tyhjäksi lukemisen yrittämisen tapa johti kovin hyppivään ja lyhytjänteiseen keskittymiskykyyn. Ja sen kanssa vähän taistelua sitten yhäkin. Nyt just tosin tuntuu helpommalta.

Äänikirjat ovat välillä ottaneet suurempaakin roolia. Aikoinaan niitä ensin lainasin kirjastosta CD:llä pitkille automatkoille, sitten tuli Bookbeat ja Audible, joka käytössä yhäkin. Äänikirjat toimineet minulla (kuten kaikki muukin) kovin aalloittaisena viihdykkeenä. Välillä kuukausia paljon ja sitten taas puoli vuotta kokonaan ilman. Äänikirjoissa olen huomannut että minulle sopii paremmin fiktio kuin milläänlailla ajateltava ja kehittävä kirjallisuus. Mieluummin pitkiä kirjoja, jotka imevät puoleensa niin, että ei tule päätöksenteon hetkiä uuden kirjan valitsemisesta….

Aika ajoin, kausittain, on tullut suuria itsensä kehittämisen kausia, joina on uponnut business ja self-help -kirjoja. Paljon jäänyt keskenkin. Niiden kanssa kovin helposti kääntyy sinne pitäisi, pitäisi suunnalle kun innostuksen terä taittuu. Nyt on täysin poikkeuksellinen jakso, kun innostusta tuntuu riittävän, tai ehkä pikemminkin aaltojen sykli lyhentynyt niin, että uusia alkuja nousee uudelleen ja uudelleen. Laaksot eivät ole jääneet nyt vuosien vaan viikkojen mittaisiksi.

Luulen, että yli vuosien olen kuitenkin lukenut enemmän kuin kuvittelisin. Huono muisti ja aloittamaton kirjanpito siitä mitä olen lukenut (tai kuunnellut) yhdistettynä pitäisi, pitäisi -tunteeseen ja ajatukseen siitä että kaikki muut lukevat niin valtavasti luo ehkä mielikuvan että itse ei lue mitään. Sitä korjatakseni olen nyt päättänyt kirjoittaa ylös kirjat jotka aloitan ja kirjat jotka lopetan.

Arto Paasilinna – Tohelo Suojelusenkeli

Ostin Storytellin lukulaitteen. Nyt luettava ei pääse loppumaan. Ei se tosin pääsisi muutenkaan, Audiblessa on kuunneltavaa paljon, Kindlestä on tullut muutama teos ostettua, kirjasto on lähellä, äidin kirjahylly kattava ja jos haluaa, niin periaatteessa olisi varaa ostaa uusi kirja edellisen loputtua – nykyisellä lukutahdilla ainakin.

Tein myös inventaarion siitä mitä parhaillaan luen. Kesken oli toistakymmentä kirjaa. Pahimmat ehkä jo toista vuotta kesken olleina, mutta silti sillä ajatuksella että haluan lukea loppuun. Mikähän lie keräilyn ja sisun kulma siinä lie? Jos kirja on vuoden kesken, niin haluanko oikeasti lukea? Luulen haluavani, ei ole helppoa tietää.

Uuden laitteen saapuessa selailin Sotrytellin valikoimaa, jotta voisin jonkun ladata ja testata. Pitäähän uutta laitetta kokeilla. Ihan helposti ei välittömästi sopivaa kirjaa mieleen osunut ja jostain lopulta assosiaationa nousi Arto Paasilinna. Jotain kevyttä ja helppoa, hauskaa.

Paasilinnaa olen joskus vuosia sitten (2000-2005 välillä ehkä?) lukenut jonkin verran, mutta nyt on edellisestä paljon aikaa. Yhden kuitenkin valitsin ja aloin lukemaan. Keskiviikosta sunnuntaihin (kuukausi sitten, kun tämä kirjoitus on ollut kehkeytymässä…) sen kanssa meni ja tuli valmiiksi saakka. Ei nyt maailman luokan pikalukemista varmastikaan, mutta minun asteikolla aivan valtavan hyvä suoritus. Tai siis poikkeuksellinen kun sain sen vanhan tutun tunteen, jossa kirja imi takaisin pariinsa. Halusin lukea, pakottamatta.

Paasilinna on todella helppoa luettavaa ja jotenkin kovin.. viatonta ehkä? Ystävä joskus totesi touhuistaan, että eihän se ole harrastus jos se on hyödyllistä. Paasilinnan kanssa on vähän sama tunne. Suorittamista hänen lukemisestaan on vaikea tehdä, niin turhaa puuhaa se on – kaikella kunnioituksella kirjoittajaa kohtaan. Minä onnistun saamaan pitäisi, pitäisi -tunteen välillä keskeneräisistä Netflix sarjoistakin, joten sitä vastaan Paasilinna toimi hyvin. Ja kuitenkin ylläpiti päivittäisen lukemisen tottumusta, vaikkakin vain muutaman päivän.

Kirjaa on helppo suositella, ei ehkä Paasilinnan parhaita, mutta muistan edellisiä valtavan huonosti enkä ole koskaan pitänyt kirjaa kirjoista, joten tunteella menee. Hauska tuo kuitenkin oli, kun ei vahingossakaan yrittänyt siitä mitään vakavaa irroittaa.

Erityisesti sain iloa erilaisista sanaleikeistä ja on jotenkin vaikea kuvitella miten Paasilinnaa voi englanniksi kääntää. Jos käännös on onnistunut, niin kääntäjän rooli on todennäköisesti melko suuri. Pitäisi (pitäisi?) joskus kokeilla lukea yksi käännetty.

Ken Follett – Tuli ilta ja tuli aamu

Tämän kirjan ostin Super Reading -kurssin “harjoituskirjaksi”. Siihen piti löytää kirja, joka on kohtalaisen helppolukuista fiktiota eikä liian hyvä, niin ettei haittaa jos jää jotain ymmärtämättä kun harjoitellaan ennätysvauhdein lukemista. Itse halusin sen myös olevan riittävän pitkä, ettei lopu kesken kolme viikkoisen kurssin ja riittävän hyvä, että haluan lukea kokonaan. Se olikin sellainen tasapainoilu, ettei ihan itsestäänselvästi ratkennut. Ja tietenkin se piti saada heti nyt tänään käsiin, kun kurssi oli alkanut. Kiertelin Prisman kirjahyllyä ja pohdin sopivaa. Lopulta eurot valitsivat, kun reilu kaksikymppiä kirjasta tuntui paljolta, ja tässä sai eniten sanoja euroa kohti… Ei ehkä ihan noin, mutta kuitenkin.

Olen joskus, yläaste- tai lukioaikoinani ehkä, lukenut Ken Folletin Taivaan pilarit, josta silloin tykkäsin kovasti. Ei ole kaukana prinsessaromantiikkafantasiasta parhaina hetkinään ja ne ovat toimineet muutenkin. Ehkä yläastetta kun muistan seksin olleen vähän sellainen “eivätpä arvaa mitä luen” myhäilyn asia.

Kirja on vähän vajaa 800-sivuinen tiiliskivi, mistä sisäinen pisteenlaskujärjestelmä saa vähän iloa. Ja paksu on se Taivaan Pilaritkin. Samaan sarjaan menee minulla James Clavellin eepokset, joista näemmä on pari lukematta. Uskon lukeneeni Shogunin, Tai-Panin, Gai-Jinin ja Noble Housen. Niissä myös riittää ihmisiä ja tapahtumia. Niistä on myös jäänyt aikoinaan hyvä maku, tykkäsin paljon. Mutta aikaa on tosiaan kulunut vähintäänkin paljon. Jostain syystä yli tuhat sivuiset fantasia-eepokset eivät taas päädy samaan sarjaan. Jos kirjan lukeminen tai kuunteleminen ei käy työstä, niin eihän siitä voi itselleen kunniaa antaa? Kukahan minun päässäni määrittelee hyväksyttävät asiat vähemmän hyödyllisistä?

Nyt Follettia lukiessa tuli pieni houkutus lukea Taivaan Pilarit uudestaan, ja siihen näemmä löytyy jatko-osia, joita en ole koskaan lukenut. Myös Clavellin kirjat houkuttelevat vähän taas. Toisaalta maailma on niin pullollaan lukematonta, hyvää lukemista, että liekö malttaisin lukea uudesta?

Tässä jonkin verran pahan mielen keskiajan raadollisuutta raiskauksineen, eikä ehkä päädy lasten lukulistalle nyt ihan ensimmäisen.

Brandon Sanderson – Oathbringer

Äänikirjana tuli valmiiksi Brandon Sandersonin Stormlight Archives -saagan kolmas osa. Sarjasta on ilmeisesti suunniteltu 5+5 osaista, mikä on aika kunnianhimoista näin sivusta katsoen. Noita kolmea ensimmäistä kirjaa olen kuunnellut melko pitkään ja hartaasti. Tämä kolmas osa taitaa paperilla olla selkeästi yli tuhannen sivua ja äänikirjanakin 55 tuntia. Mutta itselle siis sellaista popcorn kuunneltavaa, johon on kiva hypätä. Toki tulee hetkiä kun tuntuu raskaammalta jatkaa, mutta sitä aalloissa sattuu muutenkin.

Brandon Sandersoniin olen joidenkin internetin lukusuositusten kautta törmännyt. Audibleen vuosia sitten hain hyvää luettavaa ja osuin Mistborn-trilogiaan (ei ihan trilogia, kun niitä kirjoja on sitten lisääkin, mutta toimii trilogiana ihan tosi hyvin se alku. Mulla muut vielä lukematta.) Ehkäpä Redditin suosituksesta. Mistborn oli aivan järkyttävän hyvä ja samaa kirjailijaa olen sitten kuunnellut lisää. Brandon Sanderson on ehkä yksi lempikirjailijoista koskaan, tai siis siellä top 5:ssä – sen vahvempia mielipiteitä en uskalla mihinkään antaa.

Ihan kaikille en suosittelisi kirjaa. Eikä suosittele kirjailijakaan, joka joskus Redditissä vastasi mielestäni melko hienosti parisuhde-ongelmat palstalla.

Mutta minulle nämä toimivat. Mistborn -trilogia on ehkä helpompi aloittaa ja siinäkin maailman rakentaminen ja varsinkin taikuuden käsittely lähenteli mielestäni nerokkuutta. Stormlight Archives sitten on tyystin erilainen vaikka tyyli ehkä tunnistettava onkin. Valtavan luova kirjoittaja on hän.

Lukutapa

Tälle vuodelle ajattelin lukea 15 kirjaa. Enemmänkin saa mennä, mutta tuo nyt ainakin. Kirja kuukaudessa, vähän reilu ei kuulostaa erityisen paljolta. Ymmärrän ristiriidan pitäisi, pitäisi -ajattelun ja kirjojen lukumäärä tavoitteen välillä. Luettuja kirjoja nyt vaan on kohtalaisen helppo laskea ja mitata. Parempi mittari olisi tuleeko luettua (lähes) joka päivä ja saanko siitä iloa. Koitan seurata vähän sitäkin, mutta sitten taas mittaamisesta tulee helposti työtä.

Amazonista on kolme kirjaa postiautomaatissa ehkä tänään tai huomenna. Eilen kävin kirjastossa ja sieltä mukaan tarttui 7 kirjaa kun ei ollut tarkoitus lainata mitään. Eivät tule kaikki luetuksi ne. Oathbringerin jälkeen löysin Audiblesta ehkä viime kesänä kesken jääneen kirjan, jonka kuuntelin loppuun. Nyt on valittava uusi äänikirja aluilleen, jotta on helppo kuunnella kun sopiva hetki iskee.

Yhdeksän kirjaa näyttää olevan parhaillaan kesken. 5 valmistunut tänä vuonna, mutta niistä vain yksi sellainen joka myös aloitettu tänä vuonna. Hiukan siis tahti hidastunee vielä.

Nyt kirjoja on vähän joka nurkalla. Ei jää kiinni ainakaan kirjaan tarttumisen vaikeudesta lukeminen. Mutta huomaan kyllä että muutamia kirjoja, joita haluan oppien ja ajatuksella lukea on selkeästi vaikeampi päiviinsä upottaa kuin romaania, jota lukiessaan itselleen antaa luvan nukahtaa.

Nyt kuitenkin tiedän mitä luen ja minkä verran. Vielä kun siitä onnistun itseäni kiittämään rankaisun sijaan, niin hyvä tulee.